Tervetuloa seuraamaan elämäämme Norjan Lapissa:)

Tervetuloa seuraamaan lapsiperheemme paluumuuttoa Suomeen.
Vietimme 3 vuotta Pohjois-Norjassa ja nyt yritämme päästä takaisin tähän etelän hektiseen elämäntyyliin:)
Kasvukipuja, sisustusta ja ihan normaalia lapsiperhearkea.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

*syysloma*



Meillä on ollut oikein kiva syysloma. Kiitos mun työparin.
Itse en tajunnut edes toivoa vapaata tälle töpöviikolle, mutta hän kokeneempana perheenäitinä sanoi, että tottakai sä olet perheen kanssa syyslomalla. Hän voi olla töissä kun kotona ei ole kouluikäisiä.

Ollaan ulkoiltu, saunottu ja monen vuoden tauon jälkeen käytiin laivalla.
Jätettiin pienin mummulaan ja miehen ja poikien kanssa käytiin tsekkaamassa Grace. Kivaa oli ja teki hyvää koko porukalle.

Kuvia ei ole. Olen niin huono kantamaan kameraa nykyään. Mutta mieleen painoin taas monta kivaa hetkeä ja maisemaa:)

Nyt jo vähän ahdistaa. Pitkästä aikaa oikein kunnon työputki edessä, mieskin lähdössä taas Norjaan, tutkimuksia ja kaikenlaisia iltamenoja. En ymmärrä miten ennen jaksoin kun aina oli arjessa niin paljon tapahtumia.

Tsemppiä meille kaikille!

torstai 9. lokakuuta 2014

*home*



Olenkin kertonut teille, että käyn kirjoituskurssilla.
Meillä oli kotitehtävä. Piti kirjoittaa päiväkirjaa viikon verran
ja sen jälkeen tehdä pieni yhteenveto tms. tuotoksistaan.
Omastani tuli tällainen:

Yksi asia josta olen aina haaveillut on oma talo. Siis aina. Ihan pikkutytöstä asti. Asuimme aina kerrostalossa ja muistan miten jo ihan pienenä ajattelin, että voi kun joskus saisin asua omakotitalossa. Siellä talossa asuisi myös koira.

Nyt lähentelen neljääkymppiä ja olen ehtinyt asumaan jo monessa talossa. Kerrostaloissa, rivitalossa ja jo muutamassa omakotitalossakin. Mutta en vielä siinä talossa josta pienenä tyttönä unelmoin.

Mutta nyt me olemme löytäneet sen. Meidän talon. Ilman kompromisseja. Täydellisen talon oikealta alueelta. Kodin meille. Muutama viikko sitten lyötiin kaupat lukkoon ja nyt vain odotellaan, että päästään jouluksi uuteen kotiin.

Mutta miksi elämässä on aina näin? Kun jotain kivaa tapahtuu niin aina on taivaalla tumma pilvi joka vähän muistuttaa siitä, ettei ne asiat nyt ihan niin hyvin olekaan. Ainakin tuntuu siltä, että tuo tumma pilvi on aina olemassa. Joskus pienempänä. Joskus isompana. Ja tällä hetkellä siinä pilvessä lukee ”syöpä”. Ei sen enempää eikä vähempää. Syöpä!

Kun pikkutyttönä haaveilin talosta ei tuo pilvi kuulunut kauppaan. Mutta näin aikuistuttua sen on jo hyväksynyt, että valitettavasti elämä on tällaista. Ylä – ja alamäkeä. Kun vuosi sitten sairastuin en katkeroitunut. Ajattelin, että tämä juttu hoidetaan pois. No myönnetään, että ensin piti suunnitella hautajaiset ja parkua ääneen, mutta sen jälkeen olo oli luottavainen. Ja niin se menikin sillä kertaa.

Mutta tuo pahus oli ehtinyt levitä ja nyt tuntuu siltä kuin sisälläni olisi aikapommi. Ihan kuin pelaisi lottoa. Se on jännää. Ei voi tietää. Mutta kun sitä alkaa oikein miettimään niin se on myös tosi pelottavaa. Se miten tässä lotossa käy vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen. Myös siihen miten kauan saan asua tuossa elämäni unelmassa. Saanko viettää ihania jouluja siellä perheeni ja ystävien kanssa vai onko jouluvieraana aina tuo hiton syöpä.

Se vaikutta lapsiini. Eniten itkettää se, että miten lapsilleni käy jos syöpä vie voiton. Onneksi heillä on ihana ja huolehtiva isä. Mutta mitä jos hänellekin käy jotain? Kuka sitten pienistä huolehtii? Tuo ajatusleikki on niin ahdistava, ettei sitä jaksa kauaa leikkiä. Hyvin nopeasti tajuaa, että on ajateltava positiivisesti ja uskottava hyvään. Uskottava siihen, että niitä jouluja tulee ja otettava vastaan se kutsumatonkin vieras juhliin. Kunhan saan vain itse olla niissä juhlissa, kunhan lapsillani on äiti.

Muutama päivä sitten osallistuin yhteen blogiarvontaan, jossa kysyttiin: ”Mistä unelmoit?” Moni tuntui unelmoivat lottovoitosta. Minun oli ihan pakko lytistää tunnelmaa ja ilmoittaa, että unelmoin terveydestä ja siitä, että minulle suodaan vielä elinvuosia lisää.

Pankissa piti ottaa vakuutus lainalle. Mieheni ja minun eteen löytiin kaavakkeet, joissa piti todistaa, ettei ole sairauslomalla ja on muutenkin terve. Mieheni ruksitti kohdat ja sutaisi puumerkin alle. Itse en valitettavasti voinut palauttaa kaavaketta virkailijalle. Tunsin kateuden piston. Vielä reilu vuosi sitten olisin saanut laittaa rastin ruutuun, mutta tästä eteenpäin en enää koskaan. Yksikään vakuutusyhtiö ei anna minulle henkivakuutusta. Ikinä enää.

En haluaisi katkeroitua, mutta nykyään tunnistan itsessäni niitä merkkejä. Valitettavasti. En ole koskaan ajatellut, että muiden murheet olisivat pienempiä kuin omani. En edes silloin kun kuulin sairastavani syöpää tai kun juoksin sädehoidossa päivittäin. Minulle sai ystävä tulla kertomaan kuinka rankkaa on kun flunssa on pitkittynyt tai kun lapset valvottaa. Tiedän, että se on rankkaa. Mutta juuri nyt kun elän itse tässä epätietoisuuden ja pelon aikakaudessa en kestä yhtään ns. turhaa valittamista. Flunssa on veemäinen kaveri ja nukkuminenkin on kivaa, mutta hei, sulla ei ole syöpää! Tällaisista ajatuksista jään kiinni itselleni. Toivotaan, että tällainen vaihe kuuluu taudinkuvaan. En haluaisi katkeroitua.

Mutta syövästä huolimatta elämäni on hyvää. Se on niin hyvää, että kuluneen viikon aikana oli päiviä, jolloin en keksinyt mitään negatiivista kirjoitettavaa. Eihän ihminen, jolla on 3 ihanaa ja tervettä lasta, rakastava ja rakastettava aviopuoliso, koiranpentu, uusi unelmatalo, töistä vapaata ja anoppi joka auttaa lastenhoidossa voi voida huonosti. Vaikka se musta pilvi on koko ajan elämässäni niin silti tunnen, että osaan nauttia hetkistä. Metsälenkit koiran kanssa syksyisesssä metsässä ovat parhautta. Ennen valokuvasin paljon, mutta nyt ajattelen, ettei joka hetkestä tarvi ottaa kuvaa vaan siitä pitää nauttia ja painaa se kuva mieleen.

Huomaan toki, että olen väsynyt ja tämä tauti vaikuttaa myös psyykkisesti. Olo on ristiriitainen. Pitäisi osata nauttia lapsista. Kun kerran olen niin etuoikeuttu, että vielä saan olla täällä heidän kanssaan. Mutta silti pinna on lyhyt kolmevuotiaan uhmaikäisen kanssa. Myös miesraukka saa osansa. Olen poissaoleva ja itkuinen. Pelottaa. Vaikka pitäisi osata elää hetkessä niin silti toivon, että aika menee nopeasti. Tiedän, että edessä on keuhkoleikkaus, mutta tarkka ajankohta on vielä auki. Eikä mitään tapahdu. Tuntuu kuin olisin tippunut hoitoketjusta pois. Vaikka se ei ole totta. Jatkuva lääkärissä ja tutkimuksissa juokseminen on tosi rankkaa niin siinä on se hyvä puoli, että päässä on sellainen olo, että olet parhaissa käsissä ja asialle tehdään koko ajan jotain. Mutta kun tulee tällaisia pitkiä taukoja jolloin ei tapahdu mitään niin olo on erittäin epävarma. Mieli kehittelee kaikennäköisiä vaivoja ja luonnollisesti ensimmäisenä ajattelee, että ne ovat merkkejä jostain pahasta. Ehdin jo sairastaa rintasyövänkin tuossa muutama viikko sitten. Rinnoissa oli ihmeellisiä tuntemuksia ja mielessäni ehdin jo päättää, että kun kerran rintasyöpäkin tässä on niin minun puolestani on ihan ok jos rinnat poistetaan kokonaan. No tutkimuksissa todettiin, ettei rinnoissa ole mitään vikaa ja oireetkin loppuivat siihen. Sen jälkeen olen kehitellyt jo uudet kasvaimet vatsaan ja niitä sitten tutkitaan muutaman viikon päästä. Tällaistako elämäni tulee olemaan?

Sairaanhoitajakoulussa aina toitotettiin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja nyt olen ihan käytännön kautta oppinut, että näin se on. Harmi vaan, ettei hoitohenkilökunta muista ottaa sitä aina huomioon. Itse hoitajana koen, että olen kyllä kasvanut ns. paremmaksi hoitajaksi tämän oman sairauteni kautta. Kun ihminen sairastuu vakavasti niin hänen käytöksensä muuttuu väkisinkin. On psyykeelle rankkaa kun terveys viedään. Olet ehkä ollut omatoiminen ja yhtäkkiä et pystykään tekemään kaikkea itse. Olet muiden varassa. Myös kivut vaikuttavat pääkoppaan. Itse en onneksi ole joutunut jatkuvasta kovasta kivusta kärsimään, mutta voin vain kuvitella mitä se psyykeelle tekisi jos näin olisi. Itse hoidan vanhuksia työkseni ja asiakkaiden joukostakin löytyy monenlaisia tapauksia. Luulen ymmärtäväni heitä paremmin nyt kun olen itsekin joutunut sairauden riepottelemaksi.

Myös ajatus siitä, että sairaana voi elää täysipainoista elämää, on vähän auennut minulle. Ensimmäinen ajatushan oli kun kuulin taudin leviämisestä, että minkä arvoista elämää se nyt sitten on jos kokoajan joutuu leikkauksissa juoksemaan ja elämään pelon kanssa. Mutta nyt olen jo vähän päässyt asiaan sisälle. Kun tapaa syöpää sairastaneen ihmisen, joka sanoo olevansa terve, niin silloin syttyy toivo. Voinko itsekin sanoa joskus noin? Tai kun tapaa ihmisen, joka kertoo sairastaneensa 15 vuotta syöpää ja käyneensä juuri pelaamassa täyden kierroksen golfia niin eikö se nyt kuulosta aika hyvältä? Ainahan sitä ihminen mainitsee terveyden kun kysytään elämässä tärkeimpiä asioita. Se kuuluu mainita ja tokihan jokainen tajuaa, että terveys on tärkeä asia. Mutta kuinka moni tajuaa oikeasti kuinka tärkeä asia se on? Väitän, ettei yksikään joka on saanut olla aina terve eikä ole menettänyt läheistään sairaudelle voi ymmärtää sitä. Voin toki olla väärässä, mutta itse en ole ainakaan koskaan tajunnut, että miltä se tuntuu kun ei voi enää rastittaa sitä ruutua, että on oikeasti terve ja vetää nimmarin alle ennen kuin itselläni ei ollut enää oikeutta sitä tehdä. Vakavasti sairastuminen on niin lopullista. Kerran syöpä, aina syöpä. Näinhän se on. Rikoksetkin vanhenevat, mutta jos kerran olet sairastanut vakavan sairauden niin se kulkee mukana ikuisesti. Ainakin paperilla.

Siitä jo kirjoitinkin, että toivon, että aika kuluisi nopeasti. Hullua sinäänsä kun ei tiedä milloin se kohdallani loppuu kokonaan. Mutta minusta tuntuu, että elämme nyt niin epävarmoja aikoja. Kukaan ei osaa sanoa miten tässä käy. Se on pelottavaa. Tosin se tarkoittaa sitä, että toivoa on.
Nautin näistäkin päivistä. Viime viikon olin 6. luokkalaisten kanssa leirikoulussa. Voi että meillä oli kivaa! Maatilalla täyshoidossa. Ilmat suosi ja lapset käyttäytyivät fiksusti. Ratsastimme metsässä auringon laskiessa. Saunoimme savusaunassa. Hoidimme eläimiä, opettelimme tähtikuvioita taivaalta ja tanssimme itsemme hikeen. Mutta silloinkin mukana oli ajatus, että teenkö tätä viimeistä kertaa. Pääsenkö ikinä enää maastoon hevosen kanssa vai onko tämä viimeinen kerta? Toki tuollainen ajatus tekee kokemuksista vahvoja. Noin kai tätä elämää kuuluisi elää. Nauttia joka hetkestä. Elää kuin viimeistä päivää. Ja parastahan tässä on juuri se, että toivoa on. Kukaan ei ole sanonut, ettenkö vielä vuosikymmenien päästä kipuaisi hevosen selkään. Se on lohdullista.




perjantai 3. lokakuuta 2014

Tuhannen Tarinan Talo

























Kuvat kertovat.. meillä oli upea leirikoulu!
Voin suositella tuota paikkaa kaikille, jotka leirikoulua
suunnittelevat. Homma toimi. Henkilökunta oli mukavaa, 
paikka ihana, ohjelma kivaa, ruoka hyvää ja ympäristö täydellinen:)
Pientä hehkutusta, mutta syystäkin.

Itse aloin jo mielessäni keräämään kaveriporukkaa kasaan.
Tyttöjen viikonloppu heppojen kanssa, oi oi...
tai perheen kanssa kesäloma maalla?

Kyllä. Tuonne palaamme vielä!



maanantai 29. syyskuuta 2014

Leirikouluun


Aika juoksee. Blogi ei ole ihan päällimmäisenä mielessä.
Eikä täällä ole mitään postaamisen arvoista tapahtunutkaan.
Ihan normaalia lapsiperhearkea elellään.

Odottelen postia sairaalasta. Keuhkoissa oleva etäpesäke on
tarkoitus poistaa vielä tämän vuoden puolella.
Mutta mitään ei kuulu. 
Pitäisi kai olla onnellinen.. asia ei ole niin akuutti, että
olisin jonossa ykköspaikalla:)
Ja niinhän se hoitava lääkäri sanoikin.
Löydös on niin pieni, että he mielellään odottelisi, että
se vähän kasvaa. Näin se löytyy sitten varmasti kun tähystystä 
aletaan tekemään. Mutta itse en tiedä. Haluaisin sen jo pois.
Mutta luotan ammattilaisiin. Ja yritän nauttia tästä 
pienestä lepopaussista. Kyllähän tuolla sairaalassa on tultu juostua
tämän vuoden puolella niin, että kaikki Kelan rajat ovat täynnä.
Ihan kiva, että on pieni paussi ja voi keskittyä arkeen lasten kanssa.

Postauksia ei ole syntynyt, mutta pääsin voimauttavan kirjoittamisen kurssille. 
Kirjoitan tällä hetkellä ihan oikeaa päiväkirjaa ja ehkä siksikään ei ole ollut
tarvetta kirjoitella tänne blogiin. 
Mutta tiedän, että te lukijat siellä mietitte aina silloin tällöin 
miten täällä menee ja siksi nytkin tartuin kynään:)

Kivaa tiedossa.
Olen lähdössä 6. luokkalaisen poikani kanssa leirikouluun huomenna.
Lupauduin valvojaksi jo noin vuosi sitten ja huomenna mennään.
Näytti jo siltä, että en pääse mukaan, mutta vointi on niin hyvä, että
pääsen. Menemme maatilalle 4 päiväksi. 18 esiteiniä pakataan aamulla
bussiin ja matka starttaa.

Mies on työreissussa joten anoppi tulee kotiin jäävien lasten vahdiksi.
Siitä tulikin mieleen. Pikku pikasiivous, kaupassa käynti ja pakkaus pitää
tehdä ennen kuin lapset tulevat koulusta!
Eli heippa ja pitäkäähän peukkuja, ettei teinit lähde lapasesta ;)



maanantai 22. syyskuuta 2014

Terkut Trondheimista








Mies käy aika usein Trondheimissa töissä.
Itse olen käynyt viimeksi kyseisessä kaupungissa 
12 vuotta sitten. Oskari oli pieni vauva enkä muista kyseisestä
reissusta juuri mitään:)

Tällä hetkellä tuntuu rankalta olla lasten kanssa yksin,
mutta miehen on käytävä töissä.
Kovasti mietittiin miten saadaan taas tämä viikko hoidettua
niin, että kaikki pysyy järjissä tai edes hengissä.
Ja keksittiin, että lähden muutamaksi päiväksi miehen 
mukaan. 

Rakas anoppi lupautui lastenvahdiksi joten
pakkasin kassin ja vietin pari ihanaa päivää syysauringon paisteessa
tuolla Trondheiminvuonon pohjukassa.
Ihana kaupunki... vähän kuin "pikku-Oslo".



Otin reissun levon kannalta:)

Itseasiassa tuo kaikki tapahtui viime viikolla.
Nyt olen jo palannut töihin. Sekin tuntuu tosi hyvältä:)





sunnuntai 14. syyskuuta 2014

*syksy*







Voi, että mitkä ilmat!
Me ollaan oltu ulkoruokinnassa koko viikonloppu:)
Toivottavasti teilläkin on ollut aikaa ulkoilla <3

perjantai 12. syyskuuta 2014

Haaveita











Sain ystävältäni viestin jossa hän kyseli jaksaisinko ottaa hänet vastaan :)
Tai jopa lähteä jonnekin syömään. Ja heti perään hirmuisen selittelyn, 
että voihan olla, että olen niin huonossa kunnossa, että en voi mihinkään lähteä...

Siitä tulikin mieleen, että pitää varmaan tänne blogiinkin ilmoitella, että 
elossa ja liikkeessä ollaan:) Kuntoutuminen ison leikkauksen (laparotomia) jälkeen
on sujunut oikein hyvin. On se kumma miten sitä nuori ja terve ihminen pääsee liikkeelle
nopeasti tuollaisen toimenpiteen jälkeen. Ensimmäinen viikko oli haastava, mutta päivä
päivältä ollaan menty parempaan suuntaan ja nyt jo elo on suht normaalia.

Sairaalassa olin 5 päivää. 10 pistettä Jorville. Ihan kaikesta <3

Eli täällä pyörii arki.
Lapset käyvät koulua, harrastavat ja me kuskataan ja 
seistään kentän laidalla.
Kotia pitää siivota, kaupassa käydä ja ruokaa tehdä.
Kummilasten synttärit ovat ihan niin kuin ennenkin.
Samassa kohtaa kalenteria eli maailma ei pysähtynytkään
vaikka meidän perheessä vähän aikaa niin luultiin.


Piti ihan omalta lääkäriltäkin kysyä, että onko tää ihan normaalia,
että me haaveillaan talon ostamisesta jne kun pitäisi varmaan 
paniikissa odotella, että mitä seuraavaksi.
Keuhkoleikkaushan on ainakin vielä edessä.
Mutta hän sanoi, että elämää ei missään nimessä kannata
laittaa tauolle. Minulla on parantava hoito eli leikkaushoito.
Olipa ihan saada "siunaus" tälle, että elämää saa ja pitää 
jatkaa. 

Toki tämä asia on mielessä lähes 24 tuntia vuorokaudessa.
Mutta sen kanssa pitää vain oppia elämään.
Mutta tottahan se on, ettei meistä kukaan tiedä mitä huomenna tapahtuu.
Ostat talon tänään ja jäät auton alle huomenna.

Ja hyvä niin,
Onneksi emme tiedä mitä tulee tapahtumaan.
Eletään tätä päivää :)

Aurinkoista viikonloppua <3